Aikojen usvaan on kadonnut tarina Voiman miekasta ja sitä kantavasta nuoresta naisesta, jota kutsuttiin velhottareksi, demoniksi ja pelastajaksi. Ennen kuningas Arthuria Voiman miekka valitsi kuningattarensa – keijukuningattaren.
Mistä alottaisin?
Vedestä vai tulesta?
Ihmisten aikakausi oli alkamassa.
Ensin ihminen vei keijuilta joet.
Ja keijut piiloutuivat metsiin.
Kun ihminen tuli hakemaan puita, keijut menivät luoliin.
Sitten soihin. Jotkut kehittyivät kallioihin, jotkut maanalaisiin tunneleihin.
Sitten miehet rakensivat kaivoksia ja tulivat etsimään rautaa…
Niin on ollut tuhat vuotta.
Keijuritari on yhtä Maan kanssa.
Yhtä pysyvä kuin suuri joki …
Pimeydestä tulee aina Valo, joka sokaisee kirkkaudellaan
Keijutervehdys:
“synnymme sarastuksessa
kuolemme hämärässä …”
Tarina on samanlainen, kuin niin monelle alkuperäiskansalle tapahtunutta. Miksi jokin ihmisessä on niin julmaa, piittaamatonta ja typerää, ettei tunne olevansa osa kaikkea tuota kauneutta, jota alkuperäiset kansat vaalivat? Miksi on vaikea hyväksyä erilaisuutta?
