Selvänäkijä.
Jokainen meistä on jossain määrin selvänäkijä, jos on vain tahtoa, pystyy jokainen ihminen raottamaan ajan verhoa. Tottakai tarvitaan kykyä! On oltava jossain määrin noita, mutta moni pelkää tuoda esiin itsestään tätä puolta. Pelko pohjautuu alitajuiseen muistoon, kuinka keskiajalla oli parempi olla hiljaa ja varoa puhumasta harkitsemattomasti vaikkapa tulevaisuudesta tai toisen ihmisen terveyteen liittyvistä asioista.
Omissa silmissäni on samanlaiset kultaiset sirpaleet, jotka keskiajalla olivat tuntomerkki, joka vei roviolle. Samanlaiset sirpaleet olivat myös isäni silmissä.
Maailmankaikkeudessa kaikki värähtelee ja lähettää erilaisia värähteitä, aaltoja – kasvit, eläimet, ihmiset, esineet, kivet. Näitä aaltoja selvänäkijä lukee ja tulkitsee. Mitä näkee, tuntee, tietää, kuulee ja mitä ei näe – oikeastaan on kyse siitä, mitä ja kuinka havainnoi.
Olemme olleet paljon avoimempia menneisyydessä vastaanottamaan ympäristömme värähteitä, mutta tuo kyky on nykyisin kadotettu melkein kokonaan. Aika on kuitenkin muuttunut niin paljon keskiaikasesta synkästä ja pelkoon ja taikauskoon pohjautuvasta elämästä, ettei nykyisin ole aihetta pelkoon samanlaisesta kohtalosta kuin ennen.
Näkymätön maailma voi tulla näkyväksi, kun on luottamusta ja uskoa itseensä. Kun avaa sydämensä tuolle näkymättömän maailman värähteille, siitä tulee todellinen.
Monella on pelko siitä, että mitä muut ajattelevat minusta jos he tietävät minun olevan selvänäkijä. Mitä sillä on väliä mitä muut ajattelevat? Selvänäkijä ei myöskään kulje koko ajan ja tulkitse kaikkea kuulemaansa tai näkemäänsä – kyvyn voi myös kytkeä pois päältä silloin kun haluaa. Meitä ei siis tarvitse pelätä jotenkin omituisina olentoina.
